Punkamon Kesoil

Eräänä lauantaina Punkamon Kesoililla:

– Mika hei, osaaksä englantia? Tuuksä puhumaan näiden tyttöjen kanssa että mitä ne haluaa…
– Hello girls! I’m Michael from Finland. Where are you from?
– Germany. We’re looking for a place to stay.
– Yes, yes, Deutschland. Lappland burning.
– Is there a hostel or hotel near here?
– Come to me! Come to my asylum!
– How much?
– 413 euros a month.
– What about one night?
– No, no, you must sleep two night. Money day Monday.
– Ich glaube Er sagt dass wir können erst probieren und dann…
– Ja, ja… Yes, we’ll take it.
– Yes, yes… You come… We go Roempsaenperae. Very natural beauty…

Ja Mika lähti johdattamaan tyttöjä ovelle päin saamatta katsettaan irti pidemmän tytön kieltämättä varsin tuuheista kainalokarvoista.

Luku 4

– Huomenta, Vehviläinen!

– Huomenta, huomenta. Kunnanjohtaja on hyvä ja istuu vaan.

Kunnanjohtaja Muukkonen kieppasi tiskiltä ison kupin kahvia ja istahti ikkunapöytään Iisopin seuraksi. Esson baari oli vielä aamuvarhaisella tyhjä.

– Hyvinkös se on pakolaiskeskuksen elämä lähtenyt raiteilleen?

– Hyvinhän se, Iisoppi vakuutti. Onneksi saatiin Puutarha-Virtasen vaimo sinne tulkkaamaan. Mai-Ling. Sehän on Thaimaasta. Tytöt olivat ensin vähän hämmennyksissään, että mikä paikka tämä tällainen on. Mailis sitten niille selitti, että he voivat täällä asua ihan ilmaiseksi ja saavatpa vielä taskurahaakin 375 euroa kuussa. Se on iso ero Marja-Kinnusen majoitukseen. Sehän ottaa niiltä monta sataa euroa pelkästä nukkumapaikasta. Lisäksi tytöille selitettiin, että marjoja saavat käydä silti poimimassa niin paljon kuin haluavat. Kinnunen tulkoon ostamaan marjansa keskuksen pihasta. Minä soitan sille.

– No sehän meni hyvin sitten.

– Erittäin hyvin. Ensin tosin likat kyselivät, että milloin Sir Easy – sellaisen nimen ne minulle antoivat, eivät kai osaa Iisoppia sanoa – tulee pakettiautoon tekemään quicky-quickyn. Olivat nimittäin ymmärtäneet sinun puheesi sillä tavalla, että se 375 euroa per naama on korvaus kahdesta quicky-quickystä, ja sitten pääsee lähtemään takaisin marjaan. Mutta kyllä niille sitten ilmainen majoitus kelpasi. Minä koitin tytöille selittää, että Sir Easy ei ole enää ihan niin nuori ja ponteva mies kuin Sir Mayor Pekka.

– Jumalauta, Vehviläinen. Meillä oli sopimus, että näistä ei puhuta.

Kunnanjohtaja vilkaisi olkapäänsä yli, että kuuliko kukaan, mutta baarissa ei onneksi ollut muita kuin keittiössä puuhaava omistaja.

– Juu, ei puhuta, ei. Ei missään tapauksessa.

Iisoppi hörppi kahviaan hetken aikaa, mutta ei sitten millään malttanut:

– Se keltapaitainen nappisilmä, Orrasa – vai mikä sen nimi nyt oli – lähetti muuten Sir Mayor Pekalle paljon rakkaita terveisiä.

Kunnanjohtaja ei sanonut enää mitään, katsoi vain Iisoppia niin tuimasti, että tämä päätti vaihtaa puheenaihetta.

– Mitenkäs se kunnanhallituksen kokous eilen? Tuliko vuokrasopimukselle hyväksyntä?

– Tuli. Kaikki on kunnossa. Suurin osa hallituksesta oli heti Nestorin kannalla, että vuokrasopimus on ihan asiallinen juttu. Joku siellä koitti ruveta kyselemään halvan vuokran syytä ja yleensäkin koko keskuksen tarpeellisuutta, mutta sitten vihreiden Mokulainen aloitti sellaisen palopuheen, että kaikille tuli kertakaikkiaan selväksi, että meidän kansainvälinen solidaarisuusvelvoitteemme edellyttää ehdottomasti vastaanottokeskuksen perustamista omalle kylälle.

– Ai Leena-Brita? Se on kova täti.

– Jaa, te tunnette toisenne?

– Kyllähän me tunnetaan. Mokulaisen Leena oli kansakoulussa samalla luokalla. Vähän myöhemmin se hurahti luonnonsuojeluun. Piti meille kauheaa meteliä siitä, miten suokyykän pelaaminen pilaa suon luonnollisen ekosysteemin ja häiritsee kurkien pesintää. Hyvä ettei saanut koko harjoittelukautta pilattua. Onneksi se lähti sitten Tampereelle opiskelemaan jotain naistutkimusta ja sosiologiaa, niin saatiin rauhassa valmistautua MM-kisoihin.

– Mokulainenhan on nyt Syväjoella sosiaalitoimen johtajana. Ja täällä kunnanhallituksessa. Erittäin pätevän oloinen asiantuntija.

– No on se niin kova pähkinä, että parempi se on pitää omalla puolella. Mutta eipä tainnut Leena-Brita tällä kertaa ihan täysin tietääkään, miten hyvää asiaa oli ajamassa, virnisti Iisoppi ja iski silmää.

Luku 3

– Katsoppas, tuolla niitä vilkkuu! Siellä oli yksi oikein ihanan pyöreä. Minähän sanoin, että tämä on hyvää mustikkamaata. Täältä löytyy!

Iisoppi Vehviläinen viittilöi pakettiauton ratin takaa vieressään istuvalle kunnanjohtajalle. Käsi piirsi laajaa kaarta kuusimetsään, jossa mättäältä toiselle liikkuvien marjanpoimijoiden pyllyt vilahtelivat runkojen lomasta.

– Mustikkaanko me tänne on tultu? kysäisi kunnanjohtaja.

– Ehei. Tässä on nyt mehukkaammat saaliit mielessä. Oikeat etelän hetelmät.

– Mitä?

– On se nyt kumma, että kouluja käynyt mies ei tunnista kansainvälisen suojelun tarpeessa olevia ihmisiä.

– Mitä? Nuohan ovat niitä thaimaalaisia naisia, jotka naapurikunnan marjayrittäjä on tuonut sesonkityövoimaksi. Tuossa on Kinnusen Marja Oy:n tarrakin auton takalasissa.

– Aivan. Ja Kinnulan marjakeisaria kavalampaa ihmistä ei ole. Se on onnistunut huijaamaan jopa syväjokisia. Nämä viattomat naisparat ovat joutuneet ihmiskaupan, hyväksikäytön ja työsyrjinnän uhreiksi. Kaikkein pahinta on, että he eivät ehkä itse tiedosta olevansa uhreja. Lisäksi heidän kotimaassaan vallitsee hyvin problemaattinen ihmisoikeustilanne: sotilasdiktatuuria, mellakoita… Ja köyhääkin siellä on. On ihmisoikeuksien vastaista vaatia ihmisiä asumaan köyhissä maissa. Heillä on oikeus nauttia ihmisoikeuksistaan, ja meidän tehtävämme on nyt tarjota heille heidän ihmisoikeutensa. Se on kansainvälisen suojelun paikka!

Kunnanjohtaja ei sanonut enää sanaakaan, katsoi vain Iisoppia silmät suurina. Iisoppi pysäytti pakettiautonsa marjanpoimijoiden auton taakse. Ryhmä poimijoita olikin juuri tulossa autolleen täysien ämpäreiden kanssa.

– No niin, katsohan Pekka tätä. Näin tämä toimii, selitti Iisoppi ja kapusi autosta metsätielle.

Poimijoiden tullessa auton luokse Iisoppi kaivoi povitaskustaan valmiiksi kirjoitettuja sekkejä, joissa kussakin oli 375 euron summa. Hän näytti sekkejä marjanpoimijoille ja selitti vilkkaasti:

– You need asylum and disko money. You come in the car, we take you asylum and give disko money. In the car, quicky quicky!

– Me no do quicky quicky. Me no prostitute, kiljaisi yksi thaitytöistä ja livahti Iisopin ojennetun käden ali.

– No prostitution. Asylum! Asyluuum!!

Mutta turhaan huuteli Iisoppi marjanpoimijoiden perään. Koko parvi pölähti karkuun tien toiselle puolelle metsään.

– Mitä ihmettä te oikein puuhaatte? kyseli kunnanjohtaja, joka oli myös kavunnut ulos pakettiautosta.

– Minähän vain kerroin tytöille heidän ihmisoikeuksistaan ja turvapaikantarpeestaan. Tässä on Nestorin allekirjoittamat ensimmäisen kuukauden toimeentulotukisekit valmiina. 375 euroa per naama. Luulisi nyt ilmaisen rahan kelpaavan. Mutta ei hätää: tuolta tulee seuraava porukka.

– Ja tuolta tulee joku kuorma-autolla, sanoi kunnanjohtaja.

– Voi helvetti. Se on Marja-Kinnunen. Nyt on toimittava nopeasti. Rupeapas sinä puhemieheksi, tuossa on sekit. Minä käännän auton valmiiksi.

Hämmentynyt kunnanjohtaja jäi keskelle tietä juttelemaan marjanpoimijatyttöjen kanssa sekit kädessä, kun Iisoppi kävi kääntämässä pakettiauton kapealla tiellä. Sitten Iisoppi läväytti pakettiauton takaovet ammolleen ja palasi tiellä seisoskelevan ryhmän luokse.

– Jahas, joko tuli asiat selviksi? Tästä on nyt lähdettävä nopeasti, ennen kuin Kinnunen tajuaa, mitä on tekeillä.

Iisoppi nappasi sekit kunnanjohtajan kädestä, ojensi yhden kullekin kolmesta thaitytöstä, hätisteli koko porukan pakettiauton tavaratilaan ”quicky quicky”, paiskasi ovet kiinni ja lähti ajamaan. Marja-Kinnusen kuorma-auto jäi marjanpoimijoiden auton taakse jumiin soittelemaan torveaan.

* * *

Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen pakettiauto pysähtyi Römpsänperän entisen emäntäkoulun, nykyisen pakolaiskeskuksen pihaan. Iisoppi avasi tavaratilan ovet. Ensin ovesta kömpi kolme iloisesti kikattelevaa thaityttöä. Hetken päästä autosta ilmaantui vielä kunnanjohtaja housujaan nostellen ja tukkaansa haroen.

– Toivottavasti matka sujui mukavasti, Iisoppi toivotti.

– Tästä ei sitten puhuta, sanoi kunnanjohtaja.

Iisoppi seisoi emäntäkoulun pihalla peukalot vyön alla, ikiaikaisten isäntämiesten tapaan kannoillaan keinahdellen ja katsoi auringon valossa kimaltelevaa vanhaa emäntäkoulua.

– Että olisiko se yksi euro sitten sopiva vuosivuokra, Iisoppi kysyi.

– Euro on ihan sopiva vuokra. Mutta tästä ei sitten puhuta.

Luku 2

– Pakolaiskeskus?

Kunnanjohtaja Muukkonen katsoi Iisoppi Vehviläistä epäuskoisena työpöytänsä takaa.

– Tai tarkemmin sanottuna turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Kuten TV-uutisissakin kerrottiin, vastaanottokeskukset tuovat verotuloja kunnalle ja luovat työpaikkoja. Verotuloilla kunta voi perustaa lisää vastaanottokeskuksia. Siitä syntyy ikiliikkuja, joka ratkaisee Römpsänperän talousongelmat.

– Minun on vaikea uskoa, että vastaanottokeskuksen perustaminen toisi mitään pysyvää ratkaisua kunnan ongelmiin, Muukkonen totesi.

Pekka Muukkonen oli vain muutama kuukausi sitten valittu Römpsänperän johtoon yhtenä Suomen nuorimmista kunnanjohtajista. Kunnan talouteen liittyvät haasteet olivat siinä määrin mittavia, että kukaan muu ei ollut tointa halunnut.

– Ajatelkaa kaikkia niitä turvapaikanhakijoita, jotka ovat vaikuttaneet Suomen talouteen ja liike-elämään positiivisesti luomalla uusia yrityksiä ja tuhansia työpaikkoja, Vehviläinen hehkutti. Finlayson, Fiskars, Sinebrychoff, Fazer, Sibelius…

– Teillä on nyt kyllä perusasiat aivan sekaisin, Muukkonen keskeytti. Eiväthän Finlaysonit ja muut edes olleet turvapaikanhakijoita. Nämä maahanmuuttajasuvut toivat mukanaan oman ammattitaitonsa ja tarvittavan alkupääoman. Ja mitä Sibeliuksella on muka tuolla listalla tekemistä?

Iisoppi Vehviläinen nojautui etukenoon kunnanjohtajan toimiston nahkatuolissa ja katseli muikeasti:

– Kansainvälisen suojelun nauttiminen on tärkeä ihmisoikeus ja meillä on velvollisuus ottaa vastaan ne, jotka etsivät parempaa toimeentulotukea. Sitäpaitsi lähtiväthän suomalaisetkin Ruotsiin ja Minnesotaan, Vehviläinen jatkoi.

-No Amerikassa ei ollutkaan minkäänlaista sosiaaliturvajärjestelmää, kuten ei ollut Sinebrychoffillakaan aikoinaan. Ja nykyään valtaosa turvapaikanhakijoista tulee sellaisista maista, joissa suuri osa porukasta on luku- ja kirjoitustaidottomia. Äskettäin Savon Sanomista luin, että Maahanmuuttoviraston ylijohtajan mukaan 90% maahan muuttavista somaleista on lukutaidottomia. Vaikea sellaisten ihmisten on ikinä työllistyä, puhumattakaan että loisivat työpaikkoja muille, Muukkonen selitti kärsivällisesti.

Iisoppi ei antanut periksi, vaan jatkoi:

– Römpsänperällä väki vähenee ja vanhenee. Turvapaikanhakijat rikastavat sisäsiittoista geeniperimäämme ja tuovat pienten jalkojen töminää päiväkodin pihamaalle. Elinvoimaisuutta ja kysyntää.

– Niin voisi tietenkin käydä, mutta valitettavasti tällä hetkellä Suomeen tulevat turvapaikanhakijat ovat lähes yksinomaan nuoria miehiä. Ja työttömistä ja naisettomista nuorista tai vähän vanhemmistakaan miehistä ei täällä Römpsänperällä ole kyllä minkäänlaista pulaa.

– Olkaahan herra kunnanjohtaja aivan huoletta, Iisoppi lohdutti. Meillä Römpsänperällä kaikki tulee olemaan aivan toisin.

– Mitä te sitten haluaisitte, että kunta tekisi tämän asian hyväksi?

– Se vanha emäntäkoulun kiinteistöhän on nyt kunnan hallussa, Iisoppi totesi. Siitä tulisi hyvä vastaanottokeskus. Ehdotan, että kunta vuokraa sen perustettavalle yhtiölle. Sopiva vuosivuokra olisi esimerkiksi yksi euro.

– Yksi euro, Muukkonen huudahti. Valtuusto tuskin tulee suostumaan tuohon!

– Vuokralainen vastaa tietenkin lämmitys- ja ylläpitokuluista, joten kunta säästää pitkän pennin, Iisoppi lohdutti. Kiinteistöön teetetään mittava remontti, jolloin sen arvo nousee. Ja Valde maksaa kaiken. Tai ensi hätään Nestori maksaa, mutta viime kädessä Valde.

– Nestori? Valde? Kunnanhallituksen puheenjohtaja Nestori Ylivalkoko? Mutta kukas se Valde sitten on?

– Valde, Valde. Valde joka kaiken maksaa, Iisoppi selitti.

– Tarkoitatteko te siis valtiota? Mutta valtiohan olemme me. Eivät ne valtionkaan rahat mistään taikaseinästä tule, vaan veronmaksajien taskuista, joten niiden kierrättäminen näin järjettömään hankkeeseen olisi… järjetöntä. Eihän kukaan itseään kunnioittava kunnanjohtaja tai kaupunginjohtaja lähtisi mukaan tällaiseen hulluuteen pelkästään sillä perusteella, että rahat näyttävät tulevan muualta kuin kunnan omasta budjetista. Jokainen tähän käytetty veroeuro on aivan konkreettisesti pois jostakin muusta, kuten vanhustenhoidosta.

Iisoppi nousi nojatuolista lähtöä tehdäkseen. Silmää nikaten hän siirtyi sinuttelemaan kunnanjohtajaa:

– Kuulehan Pekka. Eiköhän tehdä niin, että me kaksi lähdemme huomenna pienelle ajelulle, niin sinä näet ihan käytännössä, mitä minulla on mielessä.

Luku 1

– Ettäkö miljoonan lupasi sille, joka hoitaa kylälle naiset?

Kysymys sai aikaan pari hyväksyvää röhähdystä Esson baarin pöydässä, johon kylän miehet olivat kokoontuneet puimaan ajankohtaisia asioita, kuten vuoden jokaisena päivänä.

– Ei se nyt suoraan miljoonaa luvannut, mutta niin se uhosi, että hän laittaa takametsiä nurin sen verran, ettei jää morseinten löytyminen ainakaan rahasta kiinni.

– Rahaa käteen, ettei ukot vedä käteen, hihitteli Toropainen, jota yleisesti pidettiin kylällä kummallisena hihittelijänä.

– Mitäs Justiina siihen?

– No mitäs Tiina, lapseton ihminen. Tuumasi vain, että kyllä hänelle perintöä riittää vanhuutensa turvaksi, vaikka Nestori antaisikin yhden miljoonan verran pois. Ja hyvään tarkoitukseen kun menee.

– Saahan sillä miljoonalla jo aika monta tatjaanaa.

– Ei ne tainneet olla tatjaanat Nestorilla mielessä. Kyllä se jotain pysyvämpää ratkaisua etsii tähän poikamiesongelmaan.

– Runkkariongelman lopullinen ratkaisu, khi hi hi…

– Niitä tatjaanoita on ihan tarpeekseen käyty katselemassa Syväjoen motellilla aikoinaan, kun niitä sinne tuli. Ei ole niistä vaimoainesta.

– Kalliiksi se tulee tatjaana, kun joutuu joka varvista erikseen maksamaan.

– Juu, paljon halvempi se on suomalainen akka. Se ei vie kuin puolet omaisuudesta ja elämäsi parhaat vuodet.

– Pirustakos sinä Toropainen sen tiedät? Vai onkos sinulla montakin akkaa ollut? Rö hö hö…

Naurunremakan jälkeen pöytä hiljenee hetkeksi. Miehet juovat kahvinsa loppuun. Joku harkitsee ulos tupakalle lähtemistä. Ainoastaan Toropainen hihittelee itsekseen. Lopulta Iisoppi Vehviläinen, kylän puuhamies ja legendaarinen suokyykän maailmanmestaruusjoukkueen kapteeni vuodelta 1985 rikkoo hiljaisuuden:

– Olisi se mielenkiintoinen projekti kyllä. Ja miljoona on iso raha. Sillä saisi jo paljon hyvää aikaan.

– Kyllä sinun pitää Iisoppi ryhtyä toimeen. Hoida homma. Kun olet noita supliikkimiehiä.

– Mutta mistä niitä eukkoja sitten, jos ei itärajan takaa? Vai pitääkö tässä kaikkien tehdä niin kuin Puutarha-Virtanen ja hakea itselleen muija Thaimaasta, kyseli Rekka-Virtanen.

– Tuskin niitä niin kaukaa kannattaa hakemaan lähteä. Eivät ne täällä osaa olla, epäili joku toinen.

– Oli se ikimuistoinen puhe kyllä. Ikinä en ole nähnyt Nestoria niin vihaisena. ”Tästä on tullut runkkareiden kylä!” Heh, eipä ole sellaista puhetta ennen kuultu seurojentalolla.

– Mutta eipä ole aikaisemmin mennyt kyykkäkausikaan näin luokattoman huonosti. Ja ikinä ennen ei olla Syväjoelle hävitty.

– Syväjokisille hävittiin viimeksi vuonna -83, korjasi Iisoppi. Mutta sen jälkeen ei olla hävitty. Että kyllä se Nestori siinä ihan oikeassa oli. Nyt ei ole Römpsänperän touhu hyvällä mallilla. Minä taidankin heti huomenna mennä uuden kunnanjohtajan juttusille. Saadaan homma taas nousuun Römpsänperällä.

– Se on sellainen nuori julli se uusi kunnanjohtaja. Ei se mistään mitään ymmärrä.

– Ja poikamieshän se on itsekin, khi hi hi…

– Uusi kunnanjohtaja on fiksu nuori mies, vahvisti Iisoppi. Minulla on luja luottamus hänen aloitekykyynsä.

Iisoppi Vehviläinen nousi pöydästä lähtöä tehden:
– Ja siinä olette ihan oikeassa, että ei niitä morsiamia kannata kovin kaukaa lähteä hakemaan. Niitähän löytyy lähempää kuin luulettekaan. Jos ei vuori halua matkustaa Muhammedin luokse, niin… Vai miten se vanha kontulalainen sananlasku menikään?